HISTORIAA
Olen reilu 3-kymppinen naisihminen, äiti ja
meidän perheen pomo. Koulutukseltani olen maatalousteknikko.
Koiraharrastukseni alkoi noin vuonna -80 kun
olin tarpeeksi vanha ulkoiluttamaan naapurin koiria. Useampaan
rotuun
tulikin noina vuosina tutustuttua (mm. hovawart,
labradorinnoutaja, mäyräkoira,
bordercollie, rottweiler,
saksanpaimenkoira, borderterrieri, cavalierkingcharlesinspanieli,
berninpaimenkoira, saluki, norwichinterrieri), ennenkuin olin tarpeeksi
vanha hankkimaan oman koiran.
Kotikotiin olisin toki saanut lk. mäyräkoiran tai pk.
collien, mutta jostain syystä kumpikaan rotu ei suuremmin
kiinnostanut. Siihen aikaan itse haaveilin bullterrieristä ja
basenjista - nyt jälkeenpäin on helppo sanoa kiitos
äidilleni, joka ei kumpaakaan rotua
suostunut meille ottamaan. Meillä olisi taatusti ollut
ongelmakoira ja pari ongelmaomistajaakin kaupan päälle. :)
Ensimmäiseksi omaksi koirakseni hankin silloisen opiskelukaverini
kanssa x-rotuisen (cockerspanieli/mäyräkoira -
welsh corgi)
uroksen, jolle annoimme nimeksi Luppis. Hieman myöhemmin laumaamme
liittyi myös Luppiksen sisko Jetta, joka oli jäänyt
vaille omaa ihmistä. Näiden kahden kanssa pääsimme
hyvin jyvälle siitä mitä koiran omistaminen lopulta on.
Lenkkeilyä ja treenaamista. Muistoissa paljon hienoja hetkiä
ja hieman katumusta. Jouduin nimittäin luopumaan Luppiksesta
elämäntilanteeni muututtua Jetan jäädessä
opiskelukaverilleni.
Ilman koiraa ei oikein osannut elää, joten heti kun tilaisuus
koitti, hankin itselleni uuden hännänheiluttajan
eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Valitettavasti tästäkin
koirasta jouduin luopumaan, sillä se ei millään
soveltunut haukkuvana wanna-be-metsästyskoirana
kerrostaloelämään. Sen seuraksi hankkimani narttupentu
piti lopettaa synnynnäisen virtsateiden epämuodostuman vuoksi
alle seitsemän kk:n iässä.
Seuraavasta koirastani tulikin sitten elämäni koira. Olin
alunperin etsinyt narttukoiraa ja sellainen oli tarjollakin
paikallisella eläinsuojeluyhdistyksen
löytöeläinkodilla. Olin jo melkein varannut sen, kun
puolitoistametrisen aidan
yli syliini hyppäsi fawn-värinen pystykorvainen
uroskoira. Koiran ilolla ei ollut rajoja. Niinhän siinä
kävi, että tämä Luru-niminen poika lähti
mukaani. Lurun kanssa harrastimme tottelevaisuutta, agilitya ja
pelastuskoiratouhuja.
Luru lopetettiin heinäkuussa 2003, kun sen polvesta meni ristiside
eikä sitä lonkkiensa ja ikänsä vuoksi juuri
kannattanut leikata.
Lurulle kaveriksi hankkimani Juuso-koira jouduttiin niin
ikään lopettamaan alle vuoden ikäisenä. Minulle ei
oikein koskaan selvinnyt mikä Juusossa oli varsinaisesti vialla,
mutta se sai epileptistyyppisiä kohtauksia ja saattoi purra ihan
mitä tai ketä vaan näinä hetkinään. En
halunnut laittaa "vahinkoa kiertämään" vaan katsoin
parhaimmaksi lopetuttaa koiran.
Vuonna - 95 kotiimme saapui ensimmäinen paperillinen rotukoira -
aikuinen pk. bernhardinkoira "Cina". Cinan
kanssa
koiranäyttelymaailma avautui aivan eri perspektiivistä,
vaikka sen kanssa ei näyttelyitä juuri tullut
kierreltyäkään. Cina ja Luru olivat kuin paita ja peppu
- aina yhdessä, menossa
tai tulossa. Cinan kanssa harrastimme tottelevaisuutta ja alkeiden
verran agilitya. Tuli testattua, ettei se ainakaan silloisen
koiraseuramme
agilityrenkaasta olisi mahtunut. Cinalla oli myös yhdet pennut,
jotka tosin syntyivät ja luovutettiin paperittomina
allekirjoittaneen huolimattomuuden/tietämättömyyden
vuoksi. Kävi nimittäin niin, että uroksen lonkka- ja
kyynärkuvauslausunnot eivät ehtineet Kennelliittoon ennen
astutusta ja niinpä oli sula mahdottomuus saada pennuille
papereita. No, vahingosta viisastuu ja kokemuksesta oppii. :)
Samoihin aikoihin päätin anoa itselleni myös
kennelnimeä - tarkoituksenani kasvattaa joskus bernhardinkoiria.
Nimi myönnettiinkin minulle alkuvuodesta -97. Cina kuoli
alkusyksystä 1999 sen sairastuttua kohtutulehdukseen.
Cinan sydän ei kestänyt leikkausta.
Kesällä -98 meille muutti aivan uusi rotututtavuus - buhund.
Pentu oli noin 7-kuinen valloittaessaan kotimme.
Senna oli kaikin puolin mitä ihastuttavin poika. Sen ainoa miinus
oli järjetön eroahdistus, jota emme saaneet edes
lääkkeiden + koulutuksen avulla aisoihin. Sennan kanssa
harrastettiin jonkin verran tottelevaisuutta. Olosuhteiden taas kerran
muututtua, palautui Senna kasvattajalleen. Jos jotain tähän
astisessa koirallisessa elämässäni pitää
katua, se on juuri tämä. Olisin niin mielelläni
pitänyt tämän herran, vaikka sitä ei koskaan voinut
jättää kotiin tuntia pidemmäksi ajaksi, mikäli
yhtään halusi pysyä naapureiden kanssa
väleissä. Hieman äkkipikaisesti tehty
päätös luopumisesta, mutta ainakin koira pääsi
hyvään paikkaan. Kiitos.
Alkukesästä 2003 elämä oli taas vakiintunut ja
kotiimme asteli ensimmäinen lapinporokoira. Muutaman hetken Luru
ehti opettaa pikkuherraa talon tavoille. Dustysta kasvoi kuitenkin ihan
mukava ukkopaha - vähän turhaan se pöhisee aika ajoin,
mikä olisi ehkä ollut vältettävissä, jos Luru
olisi saanut elää sen seurana edes hetken
pidempään. Dustyn kanssa harrastamme pääasiassa
agilitya, jonkin verran tokoa ja omaksi iloksemme (ja muiden kauhuksi)
näyttelyitä.
Jalostuskoiraksi siitä ei ole.
Ennen Sennan saapumista taloon, olin miettinyt monen montaa rotua
seuraavaksi koirakseni. Rotulistalla olivat niin parson
russellinterrieri, papillon, borderterrieri, borzoi, berninpaimenkoira
kuin edellämainittu buhundkin. Siihen aikaan vain buhund tuntui
ainoalta järkevältä ratkaisulta.
Keväällä 2005 päätimme ystäväni
kanssa hankkia borderterrierin. Rotu oli lapsuudesta tuttu, joten ainoa
tehtäväni oli etsiä kasvattaja, joka olisi edes jollain
tavalla samalla aaltopituudella kanssani. Sellainen löytyikin ja
niinpä huhtikuun lopulla ystäväni luokse muutti asumaan
borderterrieri Nemo. Yhteisellä sopimuksella koiran jalostusoikeus
jäi minulle. Nemon kanssa harrastetaan pääasiassa
agilitya, tokoilua, keinoluolia ja näyttelyitä.
Vuosi 2005 oli ehtinyt jo elokuun alkupuolelle, kun kuulin, että
porokoirani kasvattajalla olisi pari nelikuista poronpenikkaa vailla
omaa kotia. No pitihän niitä lähteä katsomaan ja
tietäähän sen kuinka näissä jutuissa aina
käy
- kotiin ei ollut tulemista ilman pentua. Darosta jäi
kasvattajalleen jalostusoikeus. Daron kanssa harrastetaan
pääasiassa tokoa, jonkin verran agilitya ja
näyttelyitä, vaikka koirasta olisi vaikka mihin erityisesti
maastopuolella.
Emäntää vain ei enää jaksa oikein kiinnostaa
palveluskoira-lajit.
Kesällä 2006 minulle tarjoutui tilaisuus hankkia
borderterrierinarttu samalta kasvattajalta, jolta Nemokin oli.
Yhdistelmä oli upea - linjaus juuri siihen narttuun, josta itsekin
pidin. Kotini koiramäärä alkoi kuitenkin
lähennellä äärirajojaan, joten oli
mietittävä vaihtoehtoja. Pennulle onneksi löytyi
sijoituskoti ystäväni luota, joten eräänä
kuulaana alkusyksyn päivänä tyttö
matkasi Tampereelle. Pentu sai nimekseen Aria. Arian kanssa
harrastetaan pelastuskoirajuttuja, tokoa, agilitya, keinoluolia ja
vaihtelevasti näyttelyitä.
|
|
